Say hello to my Fatboy!

Jokin aika sitten bongasin Langnaun Coopin (meidän vakkari ruokakauppa) ilmoitustaululta varsin mielenkiintoisen myynti-ilmoituksen. Silmäni kiinnittivät heti huomion ilmoituksen värikuvaan. Se oikein loisti muiden ilmoitusten keskeltä. Suomalaisena sitä kiinnittää täällä huomiota kaikkeen mikä liittyy vähänkin Suomeen. Ja mikä mahtoi kiinnittää mun huomion... 

...tittitittidiiiii...

Tämä Marimekon Kaivo-kuosinen Fatboy huusi (kovaa!) nimeäni. Niin että kaikki ympärilläni sen myös kuulivat, joten pakon edessä jouduin ottamaan puhelinnumeron ylös ilmoituksesta.  

Tosiasiassahan säkkituoli ei luultavasti olisi Suomessa kiinnittänyt juurikaan huomiotani, sillä värit eivät ole yhtään mun tyyliä. Jokainen joka meidän oikeassa kodissa on vieraillut tietää, ettei tuota sinne tuollaisenaan saa sopimaan. Mutta se hinta! Kuinka moni on 50CHFlla eli 50 euronkolikolla ostanut Marimekko kuosisen, original kokoa olevan Fatboyn?! Täällä on pystyssä ainakin yksi käsi!

  

Helpoksihan tuon ostamista ei minulle tehty. Meillä oli ilmoituksen löytymishetkellä vieraita, Jiin äiti sekä hänen kummit. Miespuoliset eivät millään pystyneet ymmärtämään säkkituolin koreutta, kun taas me naisihmiset liputimme tämän aarteen puolesta. Ja minä kun saan päähäni jotain, en ihan hevillä ideasta luovu. Jossain elämän tilanteessa tämä ominaisuus on hyväksi, mutta liian usein tämä piirre on pitkä miinus. Ainakin tämän tyylisissä asioissa. 

Isoimmaksi ongelmaksi muodostu se, että myyjä oli sveitsiläinen. Ja sillä, että numerot osaa luetella saksaksi, ei lähdetä myyjälle soittamaan. Soittamiseen pyysin Jiiltä apuja. Koska hän vastusti säkkituolia, ei hän myöskään aikonut myyjälle soittaa. Vastaukseksi sain: "Jos kerran noin kovasti Fatboyn tahdot, keksit varmasti myös keinon sen ostoon omin avuin." Ja näin ollen ryhdyin tuumasta toimeen ja rupesin kirjoittamaan Google Translaten avulla saksankielistä tekstiviestiä. Toki perään käänsin saman englanniksi, toiveena, että myyjä osaisi myös kieliä joka helpottaisi kaupankäyntiä huomattavasti. Ja ei muutakun Lähetä. 

 

Mutta viesti ei lähtenytkään. Kokeilin uudestaan. Ja uudestaan. Ja kymmenen kertaa vielä uudestaan. Miksei se lähde?! Jolloin sen hoksasin. Lankapuhelinliittymä! Hetken piti miettiä mikä se edes on, kunnes muistin ajan ennen kännykkää. Ei vaan! ;) Ja samassa näin, kuinka haaveeni säkkituolista vedettiin vessanpytystä alas. Se oli sitten siinä. Kerta Jiitä ei saa suostuteltua soittamaan oli ajatus haudattava. 

Mutta ei lopullisesti. Sillä olen tutustunut salilla erääseen paikalliseen nuoreen naiseen, jonka kanssa olemme ahkerasti kahvitelleet. Ja tietysti päätin seuraavan kahvikupin ääressä pyytää häneltä palvelusta, nimittäin soittoa myyjälle. Ja hän soitti, mutta myyjä ei vastannut. Hän otti numeron minulta ylös ja lupasi soittaa myöhemmin illalla uudelleen. 

Myöhemmin sain ystävältäni viestin, jossa hän kertoi myyjän vastanneen. Säkkituoli oli nyt varattuna minulle. Hän myös lupasi käydä hakemassa sen, sillä myyjä oli pahoitellut, ettei pysty tekemään kauppaa kanssani englanniksi.  

 

Kuntosalin pihassa säkkituoli vaihtoi vihdoin omistajaa. Myyjä oli ollut kuulemma erittäin yllättynyt ja innoissaan, kuinka juuri suomalainen löysi hänen ilmoituksen Marimekon säkkituolista. Kaikki osapuolet olivat lopulta erittäin tyytyväisiä. Itse olen vielä monen monta kahvikuppia auki Trixille kiitollisuutena hänen avustaan. Kauppa se on joka kannattaa. 

Eli kun me joskus ajelehdimme takaisin Suomeen meidän Bemmillä, kyydissä on Tee, Jii ja Fatboy. Sillä se on niin valtava, ettei meidän muut tavarat taida mahtua enään mukaan! 

Että semmosta. Tää on sitä kaupankäyntiä parhaimmillaan! ;)

<3llä Tee

Ps. Jii muutti lopulta mielipiteensä säkkituolista, kun pääsi sitä ensimmäistä kertaa kokeilemaan. Nykyään hän viihtyy varsin hyvin sen seurassa. ;)

Wanderweg àla Aeschired

Meillä on ollut kelit kohdillaan jo pidemmän aikaa, eikä millään ole malttanut istua sisällä näpyttelemässä blogia. Pistetääs kuitenkin nyt näin sadepäivän kunniaksi kehiin pientä päivitystä meidän viime sunnuntaista. Oli mitä mainioin keli ulkoiluun, joten päätettiin lähteä Jiin kanssa patikoimaan. Täältä löytyy aivan loputtomasti ihania luontopolkuja, jotka on aina varustettu mahtavilla maisemilla. Ei olla vielä kertaakaan jouduttu pettymään. Varsinkin viikonloppuisin ihmisiä vilisee kuin muurahaisia patikointireiteillä. Sveitsiin matkustaa ympäri vuoden varsin paljon aktiivilomailijoita, sillä tekeminen ja maisemat eivät aivan heti pääse loppumaan. Talvisin varsinkin alpit vetää laskettelijoita puoleensa kuin magneetit ja kesäisin taas vaellusreitit sekä pieniin vuoristokyliin tutustuminen tuntuvat olevan suosittuja aktiivisten turistejen keskuudessa.

Sunnuntaina ajettiin Aeschiredin kylän kupeeseen, josta lähdettiin reippailemaan. Aeschiredin kylä on niin perinteinen alppikylä kuin vain olla ja voi. Aivan ihana. Kylä sijaitsi sen verran korkealla, että sieltä oli kivat näkymät Thunin ympäristöön sekä turkoosille Thumersee -järvelle, joka oli täyttynyt purjeveneistä.

Suunniteltiin etukäteen hieman mihin suuntaan lähdetään. Päätettiin reitin kulkevan Thunersee -järven reunaa pitkin ja reitin pituus saisi määräytyä matkan aikana. Koska lähtöpaikka sijaitsi korkealla ja "päämäärä" aivan järven rannassa, menomatka oli tällöin kaiken järjen mukaan alamäkipainoitteista.  Aeschired - Leissigen - Meielis Alp - Därligen. Ja sitten kuvien kimppuun. 

Hän päätti laskea puun iän. Vanha oli, muttein silti pinon vanhin.

Oltiin pukeuduttu kevyesti sanottuna hieman liian tuhdisti keliin nähden. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja aurinkorasvat oli unohtuneet kaupan hyllylle. Reppuun oltiin onneksi tajuttu pakata myös vähän kevyempää vaatetta ja pitkähihainen vaihtui melko nopeasti t-paitaan. Myöskin sillä uhalla, että nämä kalkkilaivan kapteenit saattavat saada kauniin punaisen värin pintaan.

Matkan varrella oli jos jonkinmoista estettä ylitettävänä. Itsehän en ole mikään järjin ketterä kaveri ja esimerkiksi näillä liukkailla kivillä hyppeleminen oli varsin haastavaa. Tasapainoilua ja ketteryyttä pitäisi todella kehittää, mutta tuntuu ettei nuo kaksi ominaisuutta kuulu tähän ruhoon. 

Leissigenin kohdalla vastaan tuli mahtava riippusilta, Panoramabrücke Leissigen. Pituutta tällä sillalla on 144 metriä ja se on 60 metrin korkeudessa. Tosin sillalla ollessa tuntui, että korkeus olisi ollut suurempi. Varsinkin kun kurkkasi kaiteen yli alas rotkoon. Keskellä siltaa ollessa Jii heilutti siltaa pomppimalla, kielloista huolimatta. Mulle on ruvennut ilmeisesti kehittymään lievää korkeanpaikan kammoo, sillä sillan heilutus ei tuntunut järin mukavalta. Näitä näköalasiltoja löytyy pitkin poikin Sveitsistä, yleensä patikointireittien varsilta. 

Hätäiseen napsastu kuva sillan kaiteen yli. Pikkusen aina pelottaa tällaisissa paikoissa, että esim puhelin tippuu vahingossa kädestä ja se oli sitten sen loppu se. 

Evästauolle leiriydyttiin kivalle notskipaikalle, jossa silmä sai levätä. Oltiin pakattu eväät mukaan reissuun, rahkaa ja hapankorppuja. Nälkä oli kasvanut matkan aikana valtavaksi, mutta nämä sopi oikein hyvin ensihätään. Matkan varrella ohitettiin Meielis Alp -niminen pienen pieni paikka, jossa oli leirikeskus. Keskuksesta löytyi pieni alppihotelli, ravintola, pelihalli, minigolf sekä majoitustilat leiriläisille. Tuollakin hetkellä leirikeskuksessa oli meneillään lasten viikonloppuleiri. Käytiin ravintolan terdellä katsomassa paikkaa ja lukaistiin menyy. Ravintolan tarjoama perinteinen Rösti olisi tehnyt niiiiiin terää. Koska meillä oli vielä reilun kahden tunnin patikointi rinnetta ylös edessä, päätettiin jättää lämpimän ruuan syöminen kotiin ja tyytyä omiin eväisiin. 

Tätä ravintolaa tullaan vielä testaamaan. 

Matkaa meille kertyi huomaamatta pikkuista vaille 20 kilometriä ja aikaa saatiin kulumaan nelisen tuntia. Paluumatkalla muutamat jyrkemmät nousut saivat aikaan hieman ärsytystä, mutta muuten meillä oli oikein leppoinen sunnuntai. Aikaisemmin meillä on Jiin kanssa ollut ongelmana se, että hän parempi kuntoisena painaa kilometrin edellä, eikä malta odottaa mua. Tällöin meikälle on yleensä alkanut kasvamaan patti otsaan, kun itse yrittää saada naama punaisena ja henkeä haukkoen toista kiinni. Ja lopputuloksen jokainen osaa arvata. Tea pahalla päällä = kaikkien päivä pilalla. Nyt oon huomannut, että tämä ongelma on aikalailla kadonnut. Lieko syy siihen se, että oman kunnon parantuminen auttaa pysymään paremmin Jiin vauhdissa vaiko se, ettei Jii jaksa enää kuunnella meikän kiukkua luonnonhelmassa ja löntystelee suosiolla mun vauhdissa. :D  

Oli ihana aina pysähdellä ottamaan kuvia ja paistattelemaan päivää. Eikä kummankaan nahka kerennyt käristyä auringossa. Kaikki vastaantulevat ihmiset olivat hyvällä tuulella tervehtiessään toisiaan. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle kun ihmiset täällä jaksaa hymyssä suin tervehtiä vastaantulijoita. Näistä retkistä täytyy yrittää ottaa tapa. Varsinkin sunnuntait täällä voi joskus tuntua hieman tylsiltä, sillä silloin ei juuri mikään ole auki. Eli tästä lähtien sunnuntaisin kauniilla säällä täytyy aina suunnata luontoon reippailemaan! 

Tee & Jii